Blogi

TÄMÄ EI OLE BLOGI

  Kiitos René!

 

3.9.2010  CANNES-VOITTAJA TAULUKAUPPIAAT VIHDOIN TEATTERILEVITYKSEEN

  Saa ny sii - Sodankylän päiviä (ja öitä). Kuosmasen ja Mannerin kuva Hannu B.

En oikein ymmärrä, että kun kotimainen elokuva joskus jotakin jossain päin maailmaa voittaa, siitä saa odottaa puoli vuotta ensimmäistä arvostelua mediassa. Pääsin itse kirjoittamaan Juho Kuosmasen ja JP Passin Taulukauppiaista (The Painting Sellers) melko tuoreeltaan Keskipohjanmaahan (myöhemmin laajennettuna myös DVD-oppaaseen). Ongelmana tietysti se, että filmiä ei oikein nähty missään, ennen Sodankylän kotimaista ensi-iltaa. Tunnin tv-elokuvana sen virallinen esitys olisi ajoittunut vasta ensi vuoteen 2011. Onneksi palkinto ja kiinnostus on nyt aiheuttanut sen, että elokuva nähdään myös teatterilevityksessä 3.9. alkaen. Ja arvostelut ovat ollee kiittäviä. Ohessa poimintoja:

Hahmot eivät kuulu Suomen synnynnäisiin lottovoittajiin. Tonin, Empun ja Luukkosen menettelytavat tuskin ponnistavat etiikan oppikirjasta, eivätkä täytä aina lain kirjainta. Käytöskään ei ole kultaisinta. Sen tasoiseen keskusteluun taulukauppiailla ei kerta kaikkiaan ole aikaa. Mutta tarina näyttää, miten kaikilla on syynsä, kun elämän diili ei lyökään valttikortteja käteen. Filmintekijät eivät tarkastele hahmojaan ylhäältä päin. Tonia, Luukkosta ja Emppua ei ylistäen alenneta veijareiksi ja vekkuleiksi. Taulukauppiaat kuvastaa hyvin David Thomsonin teesiä siitä, että ”pieniä ihmisiä” ei ole, vaan me kaikki olemme samankokoisia.

- Keskipohjanmaa/DVD-opas/Hannu Björkbacka *****

…dokumenttina se olisi valtavan hieno. Nyt se on kuitenkin fiktio – ja valtavan hieno…

Naisen ja pojan välille syntyy luottamusta, lämpöä… Taulukauppiaat kertoo Suomesta, joka ei näy missään. Suomalaisista, joilla ei näytä olevan mitään. Ja mikä parasta, elokuva ei ole ankea. Naista esittää yllättäen toinen tuottaja Auli Mantila, varsin vakuuttavasti. Teppo Mannerissa on herkkyyttä ja Tuomas Airolassa sopivasti jähmeyttä.

-     HS/Leena Virtanen **** 

Myös kuvaajana toimineen JP Passin käsikirjoittama Taulukauppiaat on mainio, kuivalla mutta lämminhenkisellä huumorilla maustettu tie-elokuva kolmesta arjen sankarista ja hylkiöstä… Taulukauppiaiden toisena tuottajana toiminut ja ohjaajanakin tunnettu Auli Mantila (Neitoperho, Pelon maantiede) yllättää herkällä ja hienovireisellä näyttelijäsuorituksellaan Luukkonen-nimisenä maalarina.

- Iltalehti/Tuomas Riskala ****  

Taulukauppiaat onkin poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja toteutukseltaan kypsä. Sen ihmiskuvauksessa ja hetkiin eläytyvässä kerronnassa on itseluottamusta ja uskoa katsojan oivalluskykyyn.

- Ilta-Sanomat/Tarmo Poussu  

En tragikomisk och nog så torftig bild av den splittrade familjen och av ett Finland i uppbrott och rörelse. Markku Pölönen var lite ute på samma vägar i sin kufiska Lieksa!... Filmens oartikulerade knapphet kan verka tilltalande men avslöjar också en viss valhänthet.

- Hufvudstadsbladet/Hans Sundström

            

5.9.2010  I HAVE ARRIVED! - KIRJOITUKSENI ON MAINITTU UUSIMMASSA  DEMI-LEHDESSÄ 9/2010

Uusin nuorten naisten lehti DEMI on kirjoittanut elokuva-arvosteluista syyskuun numerossa sivulla 9. Mistä olen tietysti oikein ilahtunut. Kuten Steinbeck totesi meistä arvostelijoista: "Poor critics - nobody reviews them!" Demin juttu on otsikoitu "Murskaavat elokuva-arviot" ja olen päässyt yhdeksi kolmesta esimerkistä. Minua lainattu osuus koskee Twilight-Epäilys -elokuvaa. "Twilight eepos on kasvukuvaus ja teinien koulukomedia, ystävyyden korkea veisu ja romanttinen kolmiodraama, mutta myös nallewahlroosmainen rikkinäisten uusioperheiden selviytymistarina naamioituna vampyyri- ja ihmissusikauhun kevytversioksi. Repikää siitä!" Kiitos, Demi! En vain ihan ymmärrä, mitä teinejä tai edes elokuvaa dissaavaa juuri tuosta sitaatista löytyi. Koko arvio löytyy tietysti kotisivuni osiosta Elokuvat. 

 

  Ihmisen muotoinen elokuva - kirjoituksia Luchino Viscontista (Chydenius 1987)

24.8.2010 LUCHINO VISCONTIN ELOKUVAT HELSINGIN JUHLAVIIKOILLA

Helsinki esittelee italialaismestari Luchino Viscontin (1906-1976) koko tuotannon komeasti alkavilla Juhlaviikoillaan.
Minä esittelen vaatimattomasti meidän Kokkolan Elokuvakerho Outolemmen vuonna 1987 synnyttämän kirjan Ihmisen muotoinen elokuva - kirjoituksia Luchino Viscontista - julkaisijana paikallinen Chydenius-Instituutti.

Teos lienee ainoa suomenkielinen kirjamuotoinen esitys Viscontista. Pertti Hyttisen toimittamassa kirjassa on seuraavat luvut: Visconti ja neorealismi (Erkki Huhtamo), Ooppera ja elokuva erään kulttuurin kuvana (Henry Bacon), "Jumalan armosta kuolen italialaisena" - Viscontin Tiikerikissan kulttuurihistoriallista taustaa (Hannu Salmi), Perinne ja uudistaminen (Luchino Visconti), Michelangelo Antonionin haastattelu sekä listaus Luchino Viscontin tuotannosta ja valikoitu bibliografia. Kirja on nidottu, sivuja 129 ja siinä on mustavalkokuvaliite.

Visconti-kirja on loppuunmyyty, mutta siitä löytyy vielä muutamia kappaleita. Tiedustella voi esimerkiksi minulta Buster Kinosta: busterkino@luukku.fi





(c) Steve Schapiro, 1976

16.6.2010 TÄHDET, TÄHDET!

Tämä keskiviikko on suuri päivä elokuvalle. Hesari antoi tv-sivullaan tänään kolme (3) tähteä - "kelvollinen" -  Fritz Langin Metropolikselle. Ja jossain kuulemma alkaa joku elokuvafestivaali, jossa näytetään jopa mustavalkoisia mykkäfilmejäkin...

15.6.2010  SODANKYLÄÄN!

Jos muistan ja ehdin, voin päivittää blogia Sodankylästä. Myös David Bowie olisi varmasti mielellään Sodiksessa (me Sodankylä-veteraanit kutsumme sitä "Sodikseksi", minäkin menen sinne jo toisen kerran) Bowie tulisi varmaan kanssani juhlatelttaan katselemaan Busterin täydellisintä historiakomediaa, Kenraalia, ja kuuntelemaan, miten jazzyhtye Five Corners Quintetin säestys siihen sopii.

Yllä oleva kuva löytyi uudesta musiikkilehti Uncutista (nro 158/July). Se todistaa, että Bowiella on makua sekä elokuvien että esikuvien suhteen. Kuvanottovuonna taisi ilmestyä myös ainoa hyvä Bowie-elokuva, Roegin The Man Who Fell To Earth. Mutta kuvassa minua sykähdyttää tuo kirja, Rudi Bleshin kirjoittama ensimmäinen Keaton-elämäkerta 60-luvun lopulta. Se on vuosikymmenet ollut loppuunmyyty, enkä ole sitä mistään löytänyt. Kummallista, ettei sitä ole julkaistu uudellen, kun uutta Keaton-kirjallisuutta ilmiintyy kuitenkin jatkuvasti. Bleshin klassikon löysin 70-luvulla aikoinaan Kokkolan kaupunginkirjastosta, amerikkalaisena painoksena. Opin amerikankielen, ja kiinnostuin vakavasti hauskasta elokuvataiteesta sen luettuani. Täysi sarja Keatoneita oli juuri pyörinyt televisiossa. Toivottavasti kirja on vieläkin kirjaston varastossa. En kestäisi, jos saisin tietää, että se on poistomyyty - enkä minä ollut silloin paikalla!
22.5.2010

 

Juho Kuosmanen voitti taas Cannesissa . Kuvassa myös eräs aiempi Cannes-voittaja...

Luin Keskipohjanmaan nettisivuilta ja Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden blogista, että Kokkolan suuri toivo, Juho Kuosmanen, on taas mennyt voittamaan Cannesin Cinefondationissa - ja nyt pääpalkinnon. Ensimmäisen kerran opiskelijatyönä tehdyllä Kestomerkitsijöillä tuli kolmas sija ja mahdollisuus päästä seuraavalla työllä uudestaan... Nyt se uusi, lopputyö, Taulukauppiaat, voitti koko sarjan. Vielä arvokkaammaksi voiton tekee se, että juryn vetäjänä oli kanadalainen, hieno elokuvantekijä Atom Egoyan, jonka aivoituksista on siinnyt yksi lempielokuvistani, The Sweet Hereafter.  Ja nyt tämä herra Atomi kehuu Kokkolan poikaa "briljantista ohjauksesta" ja erityisesti filmin kuvauksesta ja näyttelemisestä. Näyttelijänä mm. toinen Kokkolan poika, muusikko Tuomas Airola! Hyvä Juho! Hyvä Tuomas! Hyvä Atomia! Hyvä Cannes! Studio - porilaisten marssi! Minä itken...

1.5.2010

Kotisivuni täydentyvät varmimmin muissa osioissa. 

7.7.2009 "AK" PALAUTE MAGAZINESTA JA HOWARD DEVOTOSTA

Hokasin magazinesta tietoa netissä hakiessani nettisivustosi, jossa kerroit olleesi magazinen keikalla lontoossa 1978.

Mulla saattaa olla jopa nauhoitus tosta konsertista, vaihdoin konserttinauhoituksia ihan jo 1980-luvun alusta Siouxsie and the Bansheesien kahdesta suomen keikasta sanelukoneella pätkiä äänitettyäni.

Itseasiassa John McGeoch soitti juuri noilla 1982 suomen keikoilla, mutta itse onnistuit näkemään hänet magazinessa, onnea.

Itse vähän haikailin, että 2009 magazine olisi voinut olla hyvä Ilosaarirockin kiinnitys, mutta Killing Jokehan sinne
pestattiin.

Kiitos "AK"! Löydöksesi todistaa, että kotisivuillani sittenkin on salattu merkitys!

 

7.6.2009 JA LISÄÄ HESARIN TV-ELOKUVA-ARVIOISTA

 

Yksitoikkoista katkeraa valitusta? Hesari on saatanasta - teemani näköjään jatkuu. Ehkä vanha patu ei enää innostu mistään muusta kuin muiden huolimattomiksi tulkitsemistaan mielipiteistä.

Timo Peltonen kehuu päivän Helsingin Sanomissa Robin Hoodia - mutta antaa sille "vain" neljä (4) tähteä. Mikähän seikkailufilmi sitten mahtaa Peltosen mielestä olla viiden (5) tähden arvoinen, ellei tämä Curtizin klassikko?

Mutta varsinainen vastaväitteeni koskee kirjoittajan tulkintoja Teeman kesäsarjan "13 x tosimies" suhteen. Peltonen nimittäin sanoo, että "Tosimies-sarjan elokuvista suurimman huomion ansaitsee Robert Mulliganin hieno, vähäeleinen ohjaus Kuin surmaisi satakielen". Joka toki on ihan hyvä filmi! Mutta ohittaako taitavan Mulliganin (jonka filmeistä pidän erityisesti sellaisista kuin Kesä -42 ja Fear Strikes Out) Harper Lee -filmatisointi - josta kirjailija itse kyllä tykkäsi ja jota näyttelijä Gregory Peck piti parhaanaan - ohittaako tuo teos todellakin Teeman samassa sarjassa esittämät sellaiset elokuvat kuin Howard Hawksin Punainen virta ja Ernst Lubitschin Kauppa kulman takana?

Jälleen tulee mieleen, että Peltonen luo omaa elokuvan historiaansa mutu-tuntumalla. Mulliganin paras työ parempi kuin Lubitschin ja Hawksin parhaat? Ei tunnu uskottavalta.

Pidän elokuvasta Kuin surmaisi satakielen. Se on liberaali ja hyvää tarkoittava kertomus roturistiriidoista. Ja siinä on oikein miellyttävää kuvausta lapsuuden maailmasta. Mutta eihän se toki kestä vertailua sellaisten lapsikuvausten klassikoiden rinnalla kuin vaikkapa Charles Laughtonin Räsynukke tai Joseph Loseyn Vihreätukkainen poika. Ja Mulliganin filmi jää myös kauas taakse, jos sitä verrataan Jacques Tourneurin suurenmoiseen ja tunnelmiltaan hyvin Satakieleen verrattavaan elokuvaan Stars in My Crown, joka sivusi sekä lapsuutta etelässä että rotuerottelua.

Katsoin Kuin surmaisi satakielen ensimmäisen kerran vasta nelisen vuotta sitten. Pidin filmistä, mutta kyllä se kovin siistiltä tuntui, eikä ihan täysiveriseltä klassikolta. Mm. Christopher Tookey on kirjassaan The Critic Film Guide kysellyt elokuvan uskottavuuden perään ajankuvana. Pauline Kael kuvasi Peckin suoritusta "tylsäksi ja hyveelliseksi". Roger Ebertin kritiikin elokuvaa kohtaan löytää täältä googlaamalla Roger Ebert + To Kill A Mockingbird.

Timo Peltonen on lahjakas kirjoittaja, mutta toivoisin valtakunnan ykköslehdeltä elokuvahistoriallisesti perustellumpia linjauksia.

 

 

26.4.2009 HESARIN TIMO PELTONEN TV-ELOKUVISTA

 

Olen pitkään seurannut Hesarin tv-sivun elokuva-arvosteluita sillä silmällä, huolestuneena.

 

Arto Pajukallion mielestä jokainen keskinkertainen amerikkalaisfilmi ansaitsee kolme (3) tähteä (***), mutta loistavallekaan muun maalaiselle elokuvalle ei sen enempää kannata antaa. Mieleen tulevat nyt ensimmäisinä viime vuoden katselukokemuksista suurenmoiset nykyvenäläiset filmit vuodelta 2003: Paluu – Andrej Zvjagintsevin elokuva, jonka vaivauduin ihan tilaamaan netistä dvd-levynä, englantilaispainoksena - sekä yhtä hieno Matka merelle (ohjaajat Boris Khlebnikov ja Aleksei Popogrebsky).

 

Toinen Helsingin Sanomien vakituinen tv-kirjoittaja on amerikkalaisessa elokuvakäsikirjoituskilvassa viime vuonna hienon palkinnon voittanut Timo Peltonen. Hän selvästi paneutuu jokaiseen aiheeseensa, tuo esille taustaa ja arvottaa. Mutta mutta. Jotenkin tuntuu, kuin hän nuorena arvostelijana haluaisi kirjoittaa filmihistorian tai ainakin elokuvakritiikin historian uudelleen.

 

Eikä siinä mitään. Kuvia ei pidä kumartaa. Jokaisella arvostelijalla - huipullakin, kuten Thomson, Kael, Simon, Markku Tuuli, Peter von Bagh – saattaa olla katvealueita. Jokainen voi nähdä luovasti väärin, haluamansa elokuvan sen asemasta, joka pyörii valkokankaalla tai telkkarissa. Elokuvan kauneushan on aina katsojan silmässä.

 

Mutta kyllä hirvittää, kun joku Hitchcockin Nainen katoaa (1938) tuomitaan Timo Peltosen kirjoituksessa valtalehdessä kolmen (3) tähden (***) elokuvaksi ja annetaan ymmärtää sen olevan yliarvostettu ja vanhanaikainen.

 

Tai kun Peltonen rankkaa koomikko W.C. Fieldsin elokuvan Pulmia kerrakseen (Never Give a Sucker An Even Break, 1941) kahden (2) tähden (**) elokuvaksi. Ymmärtäisin vielä jotenkin laadullisen arvion – kyseessä on hyvin sekava ja likilaskuinen elokuva – mutta pidän virheenä sitä, ettei Peltonen tuonut kirjoituksessaan esiin W.C. Fieldsin täysin ainutlaatuista, aikaansa edellä olevaa ja edelleen ohittamatonta koomikon laatua. Joka kieltämättä paljon edustavammin on esillä sellaisissa elokuvissa kuin Sehän käy kuin leikiten (It’s a Gift, 1934) ja Taaloja ja tuuria (The Bank Dick, 1940) – joista jälkimmäisen Peltonen muistaakseni tuomitsi vain kolmen (3) tähden (***) elokuvaksi!

 

Koska en ole tallentanut Peltosen Hesari-kirjoituksia lehtileikkeinä – hyvistä aikomuksista huolimatta! – kriitikon kritiikkini on nyt epätarkkaa ja ehkä kohtuutonta. (Muistinvaraisuuden vuoksi pyydän tässä jo kohteelta anteeksi, jos muistan jotain väärin.)

 

Mutta semmoinen käsitys minulla on, että Peltonen dissasi myös Frank Capran läpimurtoelokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934). Sen sijaan tämän päivän Helsingin Sanomista luen loistokehut saman ohjaajan elokuvalle Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) – jota yleisesti pidetään ansiokkaan ohjaajan vähäpätöisimpiin kuuluvana. Useissa amerikkalaisarvioissa jopa Cary Grantin roolisuoritus tuomitaan tuon (esimerkiksi Pauline Kaelin mielestä maailman parhaan elokuvanäyttelijän) tähden surkeimmistoon. On tietysti ihailtavaa ja usein suotavaakin lähteä ns. omalta pohjalta, taipumatta ennakko-odotuksiin tai filmin ennakkomaineeseen – oli se posi- tai negatiivinen. Mutta kokonaan huomiotta ei elokuvan arvostus- ja pistepörssihistoriaa kannata jättää. Tuloksena on siten usein uuden ruudin keksintää ja silmälappujournalismia - pahimmillaan mutu-tuntumaa, joka ei kuitenkaan ihan riitä kriitikolle, ei ainakaan Hesariin kirjoittavalle.

 

Uskon nimittäin, että Peltosen kirjahyllyssä on varmasti pitkä rivi teoksia, joista hän olisi voinut tarkistaa vähän suuntia, missä Capran elokuvien kohdalla mennään. Mutta ei. Tälle Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -keskinkertaisuudelle Timo Peltonen antaa reippaat neljä (4) tähteä (****). Viimeisestä katsomisesta on minulla kulunut tovi. Olen toki nähnyt filmin moneen kertaan, mutta yksikään niistä kerroista ei innoita katsomaan sitä heti kohta uudestaan. Olisiko niin, että minulta olisi mennyt ohi sen ”neljän tähden” mestaruus? Se on tietysti mahdollista. Mutta kyllä paljon tätä vanhanaikaista ja kankeaa murhafarssia hienompana mielessä on se Capra, joka jo mykkäkaudella ohjasi hienoa koomikkoa Harry Langdonia semmoisessa elokuvassa kuin Vahva mies (The Strong Man, 1926) – ja tietysti kaikkien rakastamassa jouluelokuvassa, mutta usein virheellisesti pelkäksi sentimentaalimössöksi mielletyssä mestariteoksessa, Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946).

 

Mielenkiintoista taustaa Capran 30-40 –lukujen elokuville löytyy kirjasta The Virgin International Encyclopedia of Film. Siinä kerrotaan, että ohjaaja koki vuonna 1935 pitkän sairauden jälkeisen ”kääntymyksen”. Kuulemma tuntematon vierailija vakuutti ohjaajan käyttämään elokuviaan saarnastuolina rakasta lähimmäistäsi –filosofialle.

Ihan sama mistä filosofiasta putkahtaa esiin sellainen film noirin ryvettävien syvyyksien ja auvoisen ihmisrakkauden yhdistelmä (ja kertomuksena jumalaisen hallittu avioliitto- ja perheromanssi) kuin Ihmeellinen on elämä. Pääasia, että putkahtaa. Mutta silloin, kun samasta tai erilaisesta filosofiasta putkahtaa auteurin pahnanpohjimmaiset ideat, kriitikon tehtävä ei ole hymistellä vaan sanoa terävästi, että Nonni nonni no!

 

13.4.2009 JACQUES TOURNEUR

 

Jacques Tourneurin oma suosikkielokuva Stars In My Crown. Hienon mustavalkoelokuvan väritetty aulamainoskuva.

 

Elokuvassa Stars in My Crown (1950) on taianomainen, selittämätön tunnelma. Mikä on Jacques Tourneurin elokuvien viehätyksen salaisuus? Tohtisiko ajatella, vanhanaikaisesta auteur-näkökulmasta, että hänen filmiensä vetovoima johtuu ohjaajan hienosta persoonasta?

 

Chris Fujiwara kirjoittaa upeassa teoksessaan The Cinema of Nightfall ohjaajasta mm näin:

 

Elokuvan Liekki ja nuoli tuotannossa Tourneur poistui kuvauspaikalta, koska Burt Lancaster oli käyttäytynyt erittäin törkeästi erästä kuvausryhmän teknikkoa kohtaan ilman mitään syytä. Tourneur selitti: ”Ihmiset, jotka loukkaavat niitä, jotka eivät voi puolustautua, ovat minusta vastenmielisiä. Sanoin hänelle [Lancasterille], että jos niin tapahtuisi toiste, jättäisin elokuvan kokonaan, ja siitä lähtien hän käyttäytyi hyvin suopeasti.”

On harmi, ettei Stars In My Crown löydy vielä dvd-levynä missään päin maailmaa. Eikä sitä ole taidettu televisiossakaan koskaan esittää? Itse hankin sen netistä Amerikoista, jossa harrastetaan kadonneiden elokuvien saamista harrastajien ulottuville piraattimaisin menetelmin. Lupaan tietysti pyhästi, että heti, kun elokuvasta ilmiintyy virallinen dvd-julkaisu, hankin sen täydellä rahalla. Ja vaikka kahtena kappaleena. Future Filmi Vaasassa: hommiin siitä!